215 días

Tänään mulla tulee täyteen 215 päivää Espanjassa. 215 päivää täynnä onnea, iloa, rakkautta, surua, ikävää ja ennen kaikkea uusia asioita. Tänään mä oon muistellut sitä kaikkea, mikä on mahtunut näihin seitsemään kuukauteen.
Muistan vieläkin ihan elävästi ne fiilikset, mitkä mulla oli 17. elokuuta 2013, kun se lentokone vihdoin ja viimein nousi Suomen mantereelta ja mun vaihtovuosi alkoi. Aiemmin kuvittelin, että olisin innoissani ja en malttaisi pysyä paikallaan kun lähtö koittaa. Enpä todellakaan ollut. Teki mieli kääntää lentokone ympäri ja palata Suomeen. Mä olin suoraan sanottuna kauhuissani. En tiennyt mitä ajatella ja miten päin olla.

Madridiin savuttaessa pikkuhiljaa se kamala epätodellisuuden ja epätoivon tunne alkoi väistymään. Oli kesä, asteita lähes 40, iso uusi kaupunki ja muita vaihtareita. Kolme viikkoa kielikurssilla Madridissa meni älyttömän nopeasti. Olin kyllä niin onnellinen, että mulla oli suomalainen Anniina siellä tukena ja turvana <3

Seitsemäs syyskuuta aamulla alkoi mun matka Jereziin. Olin ihan paineissa, ja kirjoitinkin blogiin jälkeenpäin, että meinas tulla aamupalat ylös junassa kun jännitti niin pirusti. Cadizin juna-asemalla mua oli vastassa mun ihana host-perhe (en tosin vielä silloin tiennyt miten ihana perhe mulla täällä on hihi) ja aluevalvoja. Tervehtimisen jälkeen lähdettiin perheen kanssa autolla Jereziin.
Ensimmäisen viikon Jerezissä vietin lomaillen ja perheeseen tutustuen. Hoideltiin yhdessä perusasioita mm. hankittiin mulle puhelinliittymä, salikortti, opeteltiin yhdessäelämistä ja mua tutustutettiin sukulaisiin, kavereihin ja naapureihin.

17. syyskuuta alkoi koulu. Mun ensimmäisestä koulupäivästä ja sen jälkeisestä kamalasta seikkailusta voi lukea täältä. Oikeestaan suoraan ensimmäisestä päivästä lähtien oltiin Lindan kanssa kun paita ja peppu. En nyt jälkeenpäin mietittynä ymmärrä, miten meillä synkkas niin hyvin alusta asti, vaikkei meillä ollut oikeestaan edes yhteistä kieltä. Mun espanja oli mitä oli ja Linda ei oikeestaan puhu englantia. Haha, muisteltiin just pari päivää sitten kuinka alussa meidän kommunikointi oli suunnilleen tälläistä:
Linda: Vamos al baño?
Minä: katon Lindaa ihmeissäni ja mietin, mitä se just sano
Linda: Tu y yo. Vamos. Go to the toilet?

Olin siis oikeesti ihan hukassa espanjan kanssa, kun tulin Jereziin. Aika nopsasti kuitenkin aloin ymmärtämään paikallista murretta ja sain puheen nopeudesta huolimattakin selvää asioista.
Lokakuussa elämä alkoi jo vakiintumaan. Olin tottunut ajatukseen, että asun Espanjassa. Perhe rupes tuntumaan omalta, sain uusia kavereita, kieli alkoi sujumaan paremmin jne. Marraskuussa viimeistään olin jo ihan kuin kotona.

Joulun lähestyessä iski oikeestaan ekaa kertaa isompi koti-ikävä. Onneksi siitäkin selvittiin muutamassa päivässä ja lopulta se joulu meni ilman suurempaa koti-ikävää. Joulukuussa vietettiin kavereiden kanssa kaikki viikonloput Zamobombista nauttien.

Tammikuussa jatkui koulu ja palattiin takaisin arkeen. Mun kanssa asustellut Samanta palasi Brasiliaan tammikuun lopussa ja sain viimein tän huoneen kokonaan itelleni.
Helmikuussa juhlittiin Lindan 18-vuotis synttäreitä, kävin koulua, vietin aikaa rantatalolla ja olin perheen sekä kavereiden kanssa. Helmikuussa tuli kova paikka, kun koitti Suomessa olevien kavereiden aika tanssia Wanhat. Facebook sekä instagram olivat täynnä prinsessakuvia. Tässä vaiheessa iski todellisuus naamaan. Mä en tule tanssimaan mun nykyisten lukiokavereiden kanssa Wanhoja.
Noh, positiivisuutta kehiin. Ens vuonna koittaa mun vuoro ja pääseepähän ainakin kaikki kaverit katsomaan mun Wanhoja, kun niillä ei ole enää omia tanssittavina.

Maaliskuussa en ookaan sitten varmaan muuta tehnyt, kuin laskenut päiviä mun 18-vuotis synttäreihin. Ensi viikon tiistaina koittaa vihdoin ja viimein se päivä, kun musta tulee täysi-ikäinen. Enää en malttaisi odottaa...
Synttäreiden odottelun lisäksi maaliskuuhun on mahtunut myös Cadizin karnevaalit, synttärijuhlia sekä ekoja kunnolla lämpimiä päiviä. Tänään on virallisesti kevään ensimmäinen päivä ja huomenna, perjantaina, järjestetään Jerezissä varmaan tuhat eri Fiesta de la Primavera:aa.

Tällä hetkellä fiilikset on kipeenä olosta huolimatta ihan mahtavat ja sika onnelliset. Mä aion nauttia näistä 100 päivästä, jotka mulla on vielä täällä jäljellä. 28. kesäkuuta koittaa päivä, jona mä lähden kotoa mennäkseni kotiin.
Onnekseni mä tiedän, että mulla tulee olemaan aina koti myös täällä Jerezissä. Mun perhe on tehnyt mulle todella selväksi, että voin tulla tänne ihan milloin haluan. Ja yhden asian mä tiedän varmasti ja se on että mä todellakin palaan tänne uudestaan.
Espanjalla ja etenkin Jerezillä on nykyään erityinen paikka mun sydämessä. Kesäkuun lopussa mä tuun jättämäään mun nykyisen elämän taakse, mutten ikinä tule unohtamaan sitä kaikkea mikä mulla on täällä. Vaihtovuosi on ollut kaikkien vaikeuksiensa kanssa mun tähänastisen elämän paras kokemus, ja kovin helpolla tästä ei pistetä paremmaksi.