Mitä tapahtuu, kun mä lähden?

Oon koko elämäni ollut semmonen ihminen, että mulla on muuiden kavereiden ja ystävien lisäksi ne muutamat henkilöt, joiden eteen tekisin mitä tahansa. Mun maailman parhaat ystävät Elli ja Sini on pysynyt mun elämässä ihan pienestä asti, enkä ikinä pystyis kuvitella elämää ilman niitä. Nytkin, vaikka meitä erottaa linnunreittiä 3416km, en ole ilman mun parhaita ystäviä. Mun onnekseni mulla on täälläkin ne tietyt hyvät ystävät, joiden eteen tekisin mitä tahansa. Etenkin yhden.
Oon järjettömän onnellinen näistä ihmisistä, joihin oon saanut tilaisuuden tutustua täällä. Tiedän, että mulla on aina mun tytöt, joille voin soittaa ja kertoa huolet. Mulla on aina joku, jonka kanssa lähteä vaikkapa salille. Mulla on ihana kaveriporukka, joiden kanssa juostaan milloin missäkin viikonloppuisin. Sekä lisäksi lukemattamia satunnaisia kavereita, joita mun pitäis oikeesti nähdä niinkuin oon luvannut.
Kuitenkin mulla on yksi ystävä, josta on muodostunut mulle kaikista tärkein. Semmoinen ystävä, jolle kerron kaiken, joka tietää kaiken, jonka eteen tekisin mitä tahansa, jonka mä tiedän rakastavan mua juurikin omana hankalana itsenäni. Ystävä, joka menee kaikkien muiden edelle.
Vaikka aloitettiinkin meidän ystävyys niinkin mallikkaasti, kuin suuttumalla toisillemme muutaman viikon tuntemisen jälkeen (eikä olla muuten sittenkään riidoilta säästytty), on tästä henkilöstä muodostunut mulle järjettömän tärkeä. Parasystävä. Nykyään en enää tiedä, mitä tekisin ilman mun parastaystävää täällä. Ja just siinä se ongelma onkin.
Mua pelottaa, että mitä tapahtuu kun lähden. Meillä on suunnitelmat loppuelämälle, kaikki valmiina. Ollaan luvattu pysyä aina ystävinä. Mutta toimiiko ystävyys oikeesti, kun ei ole välttämättä mahdollisuutta nähdä edes joka vuosi?
Oon miettinyt enemmän, kuin liikaa sitä, että voiko ystävyys jolla on 8 kuukauden pohja kestää loppuelämän. En osaa enää edes laskea, kuinka monet kyyneleet oon tukahduttanut tyynyyn illalla ennen nukkumaanmenoa pitkien yhteisten pohdintojen jälkeen. On rikkaus, että mulla on ystäviä toiselta puolelta Eurooppaa, mutta samaan aikaan musta tuntuu että elämä on vaan järjettömän epäreilua.
Miksei me voitu syntyä edes samaan maahan? Miksei me voida asua aina samassa kaupungissa ja käydä samaa koulua? Miksi joku näin hyvä saa kestää vain näin vähän aikaa? Ja ennen kaikkea, mitä tapahtuu kun mä lähden?

"La suerte fue mala al principio. Odio que hemos nacido muy lejos, a miles de kilómetros. Pero lo bueno es que hemos podido conocernos un tiempo."